Lähes kaikissa 1940–1960-luvuilla rakennetuissa rintamamiestaloissa todetaan kosteutta kellaritilojen lattiassa ja/tai seinien alaosissa. Rakenteissa todettu kosteus on maaperästä rakenteisiin siirtyvää kosteutta.
Syynä kosteuden siirtymiseen ovat salaojien sekä perusmuurin vedeneristyksen toimivuuden puutteet ja rakennuksen ulkopuolella sekä alla käytetyn täyttömaan hienojakoisuus. Kosteus pääsee tällöin nousemaan kapilaarisesti täyttömaassa perusmuurin ja kantavien välisienien alaosiin sekä lattian betonilaattaan.
Rakennuksien alkuperäiset salaojat on yleisesti toteutettu tiiliputkilla (ns. ruukkuputket). Niihin ei ole tarkastuskaivoja, joiden kautta järjestelmää voitaisiin huoltaa tai tarkastaa. Tästä syystä alkuperäiset salaojat ovat tukkeutuneet eivätkä toimi. Lisäksi perusmuurin bitumisivelyllä tehdyt vedeneristykset alkavat ikääntymisen vuoksi yleisesti irtoilla. Niihin tulee aukkoja, jolloin maaperän kosteus pääsee siirtymään rakenteisiin.
Tekninen käyttöikä salaojille on 30–50 vuotta sekä bitumisille vedeneristyksille 20–30 vuotta.
Kosteus voi tiivistyä välipohjarakenteeseen
Yleisimpiä riskialttiita rakenteita kellaritiloissa ovat sisäpuolelta lämmöneristetyt maanvastaiset seinät, joista helpoimmin havaittavia ovat puukoolatut ja sisäpinnalta levytetyt tai paneloidut rakenteet. Maanvastaisilla seinillä voi olla lämmöneristeitä myös tiilisien verhousmuurauksien taustalla sekä ns. Toja-levyjä (lastuvillasementtilevy) rappauksen taustalla. Myös näissä rakenteissa riskit ovat samoja.
Näiden rakenteiden kunnon selvittäminen vaatii yleensä reikien tai aukkojen tekemistä rakenteen sisäpinnan rappaukseen tai tiiliin. Riskinä maanvastaisissa sisäpuolelta lämmöneristetyissä rakenteissa on maaperäkosteuden siirtyminen lämmöneristeisiin tai pintarakenteisiin sekä tilojen ilmankosteuden tiivistyminen lämmöneristyksen taustalle viileämmän rakenteen pintaan. Se voi aiheuttaa kosteus- ja mikrobivaurioita rakenteisiin.
Kellaritilojen ja asuintilojen väliset kivi- ja puurakenteiset (betonirakenne ja yläpuolella purueristys sekä puukoolaukset) välipohjat ovat riskialttiita erityisesti lämmittämättömien tai poikkeuksellisen kosteiden kellaritilojen yläpuolella. Lisäksi rakenteessa on aina riskejä viileillä reunaosilla.
Riskinä on kosteuden tiivistyminen välipohjarakenteeseen erityisesti lämmöneristyksen alapintaan. Mitä kylmempiä kellaritilat ovat, sitä suurempi on rakenteen vaurioitumisen riski.
Jos kellaritilat ovat erityisen kosteita, voi aiheutua vaurioita myös kosteuden siirtymisestä betonirakenteiden kautta yläpuolisiin rakenteisiin.
Koska kosteutta siirtyy maanvastaisien seinien lisäksi myös väliseinien alaosiin ja lattiaan, ovat kaikki tiiviit pinnoitteet (heikosti vesihöyryä läpäisevät) sekä orgaaniset materiaalit näitä rakenteita vasten riskialttiita. Kellaritiloissa havaitaan usein kosteutta ja vaurioita muun muassa muovimatoissa sekä puisissa ovien karmeissa ja listoissa.
Kellaritilojen kiviainesrakenteiset osat ja rakenteet kestävät yleensä kosteusrasitusta ilman rakenteellisia vaurioita, mutta näissäkin rakenteissa pinnoille ja pinnoitteisiin voi syntyä mikrobikasvustoa tai pinnoitteet voivat vaurioitua.
Artikkeli on ilmestynyt TM Rakennusmaailmassa 2/20. Lue koko artikkeli digilehdestä.
Lue lisää:
Kosteusvaurioita voidaan joutua etsimään syvältä: ”Vaikeimpia ovat uudet talot”